Hougen on Weedin armoilla ja Gin käskee poikaansa surmaamaan vihollisensa. Tekeekö oikeudenmukaisuuden esitaistelija oikean päätöksen?
Gin antaa ylipäällikön käskyn tappaa Hougen. Mitä tekee poika? Weed katsoo aluksi järkyttyneenä siitä mitä kuuli, mutta hän ei pysty tappamaan vihollistaan. Maassa makaava Hougen itkee- ovatko kyyneleet katumusta pahuudesta vai häviäjän itkua? Joka tapauksessa Ouun kovimmat huligaanit ovat kaikki lynkkaamassa yhtä Hougenia. Juuri nyt kun se on kaikkein heikoimmassa jamassa niin silloin sitä ollaan kyllä valmiita joukolla tappamaan.
Vähän nyt Ouun soturit jotain tolkkua!
Akame on aikeissa älähtää Ginille, joka sanoo tekevänsä viimeisen iskun poikansa puolesta. "Taakka on ehkä sinulle vielä liian raskas."
Weed estää tovereitaan, ja pitää taas tällaisen pienen saarnan siitä, kuinka heidän on toimittava oikein muiden pahoista teoista välittämättä jne jne...
Gin ei ollut tosissaan murhaamasa vihollista, vaan pitikin ilmeisesti pienenlaisen näytelmän testaten poikaansa, herääkö tällä oikeudentaju viime tipassa. Weedin suusta jotenkin hassua kuulla, kuinka tämä lupaa haastaa isänsä jos hän alentuu tappaman Hougenin. Olisi niin vaikeaa nähdä ihan tosissaan, isä ja poika ottamassa matsi.
"Vain välittäminen muuttaa tulevaisuuden." Näiden sanojensa jälkeen saa Weed kantaakseen Ouun ylipäällikön taakan nuorille harteilleen. Ja tottakai alkaa heti se suuri Weed-palvonta, kun kaikki ovat kumartamassa uudelle ylipäällikölle. Weedkin näyttää siltä, että onko jo liikaa tuollainen...
Ihan oikea ratkaisu koirilta siis jättää Hougen eloon. En millään uskoisi että siitä olisi koskaan tullut uudelleen samanlaista suurta valtiasta, sillä sen kaikki alaiset on ajettu teihinsä hajaalle ja se on saanut kaikkien aikojen selkäsaunan julkisesti.
On tietysti mahdollista tämän koiran valloitushimoa ajatellen että se olisi toivuttuaan alkanut laatia uuden armeijan kasaamista, mutta mistä sitäkään tietää.
Siihen ei nimittäin tullut koskaan tilaisuutta, kun Hougen päätti päivänsä ihmisen ampumana. Aika ruma teloitus, monen monta laukausta päähän. Toisaalta ihmisellä oli vanhan kaunan takia syynsä kostaa Hougenilla ja sai nyt viimein tyydyttää vihanjanonsa.
Olen jäänyt usein jälkeenpäin miettimään, hautasivatko Ouun sotilaat omien vainajiensa lisäksi myös Hougenin.
Tämä jälkeen ei kovin moneksi sivuksi jäädä lepäilemään, vaan alkaa niinsanottu APINASAAGA. (Josta en jostain kumman syystä ole pahemmin kiintynyt, mutta onneksi tarina ei ole kuolettavan pitkä.
Kiinnostavinta tässä taitaa olla se, että Weedin omaa historiaa raotetaan lisää.)
Hida-vuoristoon päin kulkeva Weed on lähtenyt etsimään mahdollisia sisaruksiaan. Se näki nukkuessaan unta emostaan Sakurasta sekä kahdesta muusta pennusta.
Btw, yllättävän hyvin koirat tuntuvat ymmärtävän maantietoa ja karttoja. Kun Weed kysyy isältään, missäpäin hänen äitinsä viimeisinä aikoinaan liikkui, Gin mainitsee Hida-vuoriston ja Naganon alueen. Weed tietää oitis minne mennä ja lähtee matkaan.
Tapaamme noiden japaninmakakien lisäksi myös uusia koiria; Yukimuran joka on yksi kiinnostavimmista hahmoista GDWssa ja lemppareitani. Yukimuralla on pieni armeija Hieman ehkä sellainen vakavampi hahmo, arpinen naama ja loistava taistelemaan. Eikö tulekin ihan mieleen isoisoisä Riki nuorena?
Olen usein halunnut kuvitella itseni mukaan koirien maailmaan ja jonkin sodan keskelle. No, leikitään nyt sitten tällaista pientä mielikuvitusleikkiä. Rakastan muutenkin aina kuvitella kaikkiin yliluonnollisista maailmoista kertoviin Star Warseihin ja Sormusten Herroihin itseni, unohtamatta tietenkään vaatekaapin kautta avautuvaa Narniaa :3
Jos olisin mukana mangassa...
-olisin urospuolinen, mieluiten puhdasrotuinen ja hieman jo elämää nähnyt koira. Ei nyt mikään parikymppinen eikä toisaalta ihan pentukaan vaan siinä välimaastossa.
- kaikennäköiset arvet ja naarmut ovat mielestäni miehekkäitä ja "siistin" näköisiä, joten olisihan se kiva jos naamassa olisi jotain ruhjeita taisteluista, kuten Kyoushiroulla.
- rotu jos pitäisi valita olisi varmasti saksanpaimenkoira tai kai-koira! Kahdesta lempparistani jompikumpi siis. Akitakin olisi ihan jees, mutta sen rodun edustajana tuntuisi varmasti olevan melkolailla edellytyksiä ja paineita...
- sota olkoot käynnissä, pelokkaat siirtyköön vahvemman puolelle suoraan, mutta itse olisin mieluusti sellainen joka hieman kyseenalaistaa itseään voimakkaampia ja valtaa tavoittelevia.
- Heitetään esimerkkinä Kyoun ja Weedin ensitapaaminen, jossa Ouun joukkojen nuori komentaja joutui toiselle tekemään ensin selväksi oman vahvuutensa ja tekemään vaikutuksen, ennenkuin sai viisikymmenpäisen lauman komentajan seuraamaan itseään. En nyt välttämättä olisi mikään ärripurri joka on kokoajan päälle hyökkäämässä ja uhoamassa, mutta ihan pelkällä kauniilla puheella en lähtisi tuntematonta koiraa palvelemaan. Tulee mieleen myös tilanne, jossa John otti Rikin kanssa yhteen ja hävisi.
- voisin olla pienen lauman jos en johtaja, niin ainakin hyvässä asemassa oleva, kaikkien kanssa toimeentuleva ja suhteellisen rauhallinen uros, joka ei turhia hötkyile tai esitä olevinaan mitään.
- mikäli Ouun ylipäälliköltä tulisi avunpyyntö kaikille koirille armeijan kasaamiseksi vihollista varten, meikäläiselle olisi tärkeää ennenkaikkea tavata Ouun johtaja, ennenkuin olen valmis antamaan taistelijoitteni henget toisen tassuihin.
- kokisinko sankarikuoleman vai yksinäisen lähdön kaikessa hiljaisuudessa? Mielummin ensimmäinen vaihtoehto, mutta silloin tulisi olla jo ehtinyt tapaamaan nartun ja saamaan aikaiseksi perhettä, ettei suku ehdi katketa.
Sen pituinen se ^^
Winston Graham,
555 sivua
alkuteos ilmestyi 1945
Suom. 2016 Gummerus
Kuvittelen itseni jälleen juoksemaan Cornwallin tuulenpieksemiä niittyjä pitkin, kun avaan yhdenkin aukeaman tästä kirjasta...
Olin erinomaisen yllättynyt miten mukavasti etenevää ja helposti luettavaa tekstiä tämä viisisataa sivua sisältävä jätti piti kansiensa välissä. Ajattelin, että tämä olisi hieman Austen - Brönte- tyylistä tekstiä, eikä oikeastaan ollakaan kovin kaukana siitä. Kirjoitus on mukavasti etenevää, ja juonikuviot vievät mukanaan niin tehokkaasti että halajaa lisää ja äkkiä.
Onneksi 12 kirjoitettuna sarjaan, ja kaikki toivon mukaan suomennetaan!
1700 - luvun Englanti kokee kovia; Yhdysvallat on irtautumassa brittiläisestä imperiumista ja vuosien mittainen sota koettelee kaikkia osapuolia. Ranska ja Yhdysvallat saavat lopulta britit antautumaan, ja rauhanneuvottelut Pariisissa vuonna 1783 tuovat viimein päätöksen sotimiselle.
Tapahtumat sijoittuvat Kaivostyöt ja kalastaminen tahdittavat paikallisten arkea, unohtamatta tietenkään vilkkaita markkinoita joilla kuulumisia kerrotaan, sekä tavarat ja raha vaihtavat omistajaansa. Köyhyys koettelee monia perheitä, mutta monia myös nopeasti vaurastuneita äkkirikkaita löytyy.
Ross Poldark on, kuten takakannen teksti hyvin tiivistää, suuri antiromanttinen sankari ja Cornwallista tosiaan nopeasti mieleen tulvii kovien tuulten pieksemät ruohotasanteet sekä raivoisasti kallioihin iskeytyvät aallot.
26-vuotias Ross on tarpeeksi sotaa kokeneena miehenä palaamassa kotiseudulleen pieneen satamakaupunkiin Truroon. Vanha heila, jonka kanssa ehdittiin kihlautua ennen sotaan lähtöä, on ehtinyt sillä välin lupautua jo toiselle miehelle, nimittäin Rossin Francis-serkulle. Sen lisäksi myös isä on ehtinyt kuolla, ja sukutila on täysin rappiolla ja laiminlyötynä patalaiskojen palvelijoiden käsissä. Ross tuntee itsensä muuttuneessa maailmassa ulkopuoliseksi, mutta sankarimme käärii hihat ja rupeaa hommiin.
Entinen rakastettu Elizabeth on tarpeeksi lähellä muistuttamassa kipeästi elämästä, jonka Ross olisi hänen kanssaan aloittanut. Riidat oman suvun kanssa ja talonpoikien kanssa syntyvät toveruussuhteet luokkaeroista huolimatta tuovat särmää tähän tarinaan; mies on maineikas ja hyvästä suvusta mutta pitää työläisten ja köyhien puolia. Oman aikansa Robin Hood siis melkeinpä.
Kaikkein mullistavin asia Rossin elämässä tulee aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta; 13 -vuotias tyttö päätyy katutappeluista pelastettuna Rossin palvelijaksi. Nuori Demelza (erikoisen hieno ja niin runollinen nimi, muuten!) suhtautuu vähitelleen entistä kiintyneemmin isäntäänsä, kunnes vuosia myöhemmin kukkaan puhjennut nuori nainen viettelee isäntänsä vuoteeseen. Luokkien välinen raja on siis tässä vaiheessa viimeistään ylitetty peruuttamattomasti.
Vuodet vierivät kirjassa, ja Rossin suhde Demelzaan etenee heidän ensimmäiseen lapseensa saakka...
Tätä räiskyvää suhdetta mielenkinnolla seuraten seuraavaa osaa kohti, joka on Demelzan laulu.
Tässä vielä ote joka perehdyttää lukijan nopeasti Rossin silmin vanhaan kotipitäjään monen vuoden poissaolon jälkeen:
Rossin noustessa vaunuista oli alkanut sataa ohutta tihkusadetta. Sen perässä nousi tuuli, joka oli puuskittainen ja oikullinen täällä kukkuloiden onkaloissa.
Hän katseli ympärille ja nuuhkaisi. Kaikki oli niin tuttua; oli aivan kuin hän olisi jo palannut omaan kotiinsa. Tämä kapea kivinen katu, jolla virtasi soliseva puronen, lähekkäin rakennetut, paikoillaan kyhjöttävät talot kaari-ikkunoineen ja pitsiverhoineen; monien verhojen keskeltä näkyi kasvoja, jotka seurasivat vaunujen saapumista.
Truro oli ennen vanhaan ollut hänen ja hänen perheensä "elämän" keskus. Satamakaupunki, rahanlyöntipaikka, tärkeä ostoskeskus ja muodikas kohtaamispaikka. Merkillinen kaupunki. Hän tunsi sen selvästi nyt palattuaan. Salaperäinen, tärkeä pieni kaupunki, joka kyhjötti kukkuloiden ja risteilevien jokien keskellä. Sitä ympyröi juokseva vesi miltei joka puolelta ja sen yhdistivät muuhun maailmaan kahluupaikat, sillat ja astinkivet. Vesihuuruja ja muita taudintaiheuttajia leijui ilmassa aina.
Genban voittaneet Ouun soturit saavat vastaansa Kamakirin johtaman joukko - osaston. Hougen puolestaan jakaa julmaa oikeutta veljensä rinnalla taistelleille ja hävinneille...
Todella karmiva tuo aukeaman kuva, jossa vuosien takaa Hougen ja Genba järsivät entisen kasvattajansa raatoa. Melkein voisikin sanoa, että paha sai palkkansa.
Mitäs jätti koiransa kitumaan vanhaan vajaan nälkäkuolemaan saakka, olisi edes lopettanut eläimensä mielummin kuin näännyttänyt niitä. Tämä taustakertomus antaa paljon selitystä Hougenin ja Genban voimakkaalle ihmisvihalle, vaikkei tietenkään huono omistaja anna oikeutetta sille että "kaikille ihmisille täytyy nyt kostaa ja tappaa ne".
Hougenia kävi kyllä hieman sääliksikin, kun se ulvoi suruansa tapettuaan veljensä omin käsin. Hougenilla on ollut vain pikkuveljensä, mutta nyt se on aivan yksin ja se luo hieman surumielisyyttä tähän hahmoon, vaikka en olekaan koskaan siitä varsinaisesti tykännyt. Tässä nähtiin luultavasti ainoa hetki, jolloin ryrannimainen koirapahis vuodattaa jonkun toisen puolesta kyyneliä.
Pahiksena se on kuitenkin paremmasta päästä kuitenkin kuin Sniper ja japaninmakakien johtaja Shogun. Sniper on sellainen luihu, raukkamainen eikä yhtään "karismaattinen pahis", ja tuo makakien jumalmaisena johtajana, kirveen kanssa heiluva Shogun taas on jotenkin niin epätodellinen hahmo koomisen ulkonäkönsä kanssa...
Ainoa pahis joka on itselläni asteikossa Hougenia ylempänä, oli Kaibutsu eli hirviö aivan Weed-sarjan alussa. Itselläni nousivat symppis-pisteet sitä kohtaan lähinnä sen järkyttävän historian takia.
Minua on paljon vaivannut jälkikäteen se, hautasiko Hougen veljensä loppujen lopuksi - ja minne? Olisi aikas kylmivää asua vuorilinnassa ja joutua katselemaan päivittäin oman veljen ruumista.
- Ja ja nyt se kansityyli sitten muuttuikin! Ihanaa, että saatiin näitä valokuvamaisemia kuten alkuperäisissä japanilaisjulkaisuissakin. Samoja eivät ole kuvat, mutta hienoja silti. Loistavaa!
Hougen ja Weed kohtaavat kaksintaistelussa ja Gin estää Weedin tovereita ryntäämästä alakynnessä olevan poikansa avuksi. Pääseekö Hougen jälleen pakenemaan?
Tätä on odotettu. Nyt nimittäin selviää, onko Weed ylittänyt voimissaan isänsä ja onnistuuko paljon itseään suuremman Hougenin lyöminen.
Taistelu kestää koko pokkarin läpi, ja jatkuu vielä seuraavassakin osassa. Tottakai kun tätä tilaisuutta ennen on tarina tehty melko paljon, ei voida olettaa taistelun olevan pikaisesti ohi tai että Hougenin saisi luopumaan pahuudesta pelkillä puheilla.
Näyttää aluksi säälittävältä yksipuoliselta taistelulta, kun suurikokoinen Hougen retuuttaa pienen lelukoiran kokoista Weediä maahan iskien.
Weed ei ole hyökkäämässä alussa suin päin Hougenin kimppuun vaan miettii tuulensuuntaa, edullisinta paikkaa taistelussa. Kuten Akame toteaakin; Weed taitaa olla viisaampi kuin muut kuvittelevat. Akame myös muita nuorikkoja fiksumpana ymmärtää pian, että Gin koettelee Weediä tällä tavalla jotta voisi tehdä viimein tästä seuraajansa ylipäällikkönä. Eipä sitä kyllä kovin moni muu tuossa tilanteessa tunnu keksivän.
Verissäpäin huojuva, voimakkaasti mylvivä Hougen on kieltämättä pelottavan näköinen ilmestys. Tämä alkaa mennä yliluonnollisuuksiin; Hougenista oli tullut paholainen, jonka edessä kuolemakin nöyrtyi. Onko Hougen enää koira vai joku jumalhahmo?
Oli upeaa nähdä edesmenneitä Ouun sotureita ilmestyvän Weedin rinnalle; John, Smith, Akatora, Benizakura ja Riki...Ihan nousi kylmät väreet Hougenin lisäksi myös lukijalla, kun Weed lähestyy Hougenia haamuarmeijan kanssa...
Kaksinkertainen battougaisku päähän on loppujen lopuksi se, millä Weed saa Hougenin maahan.
Jojo Moyers
473 sivua
suom.2012 Gummerus
Jo neljä miljoonaa kappaletta myynyt menestysromaani!
Myönnetään. Kyllähän tulee välillä seurailtua ajankohtaisia, pinnalla olevia uutukaisia, jotka saavat jostain palstatilaa.
Ja joskus ihan muutaman mairean arvostelun jälkeen saattaa joku teos alkaa kiinnostaa yllättävästi. Tästä kirjasta olin etukäteen kuullut, että se olisi tyyliltään hempeää, hiukkasen ilmelää mutta myös liikuttavaa ja koskettavaa. Ja kyllähän kirja olikin erittäin koskettava, ei mitään kevyttä hömppää todellakaan.
Johtuen siitä että tarinan keskeinen teema pyörii elinikäisen vammautumisen sekä oman elämän suhteen luovuttamisen keskellä. Päähenkilö, nainen, elämäniloa pursuava nuori 26-v neito, nimeltä Louisa joka tavallaan haaskaa oman elämänsä pienellä asuinpaikallaan tehden milloin mitäkin pientä duunia. Hänellä ei rahaa ole koskaan liiaksi, mutta suurikokoinen ja avosylinen perhe korvaa mammonan.
Miespuolinen päähenkilö on William, joka on vammautunut onnettomuudessa pysyvästi. Elää rikkaiden vanhempiensa hoivattavana yläluokkalaisen elämää. Neliraajahalvaantuneena hän inhoaa syvästi uutta elämäänsä sähköpyörätuolissa ja jatkuvaa muiden sääliä. Nuori Louisa pestataan pojan rikkaiden vanhempien toimesta eräänlaiseksi avustajaksi, hoitoapulaiseksi, miten sen nyt sanoisi.
Kaksi täysin erilaista ihmistä kohtaa ja saa elämäänsä uutta ajateltavaa huomatessaan miten erilaista voi omien seinien ulkopuolella jollain toisella olla. Tosin kuin Louisa, William on hyvinkin yksinäinen ja sulkeutunut. Syvällisiä teemoja, nasevaa keskustelua ja kevyttä huumoria tietenkään romantiikkaa unohtamatta.
Tämä on ensimmäinen Moyersin kirja, jonka käsiini nappasin joten luulen että nuo muutkin tähän asti suomennetut tulen lukaisemaan läpi, jos vaikuttavat yhtä mielenkiintoisilta. Tälle on ainakin yksi jatko-osakin tehty, nimeltä Jos Olisit Tässä.
Tottakai elokuva kannattaa myös katsastaa. Eikä vain Game of Thronesista tutun Emilia Clarken takia.
Suosittelen että nenäliinoja on vieressä kun viimeisiä kappaleita lukee, tämä kirja jää ehdottomasti mieleen!
