Olen usein halunnut kuvitella itseni mukaan koirien maailmaan ja jonkin sodan keskelle. No, leikitään nyt sitten tällaista pientä mielikuvitusleikkiä. Rakastan muutenkin aina kuvitella kaikkiin yliluonnollisista maailmoista kertoviin Star Warseihin ja Sormusten Herroihin itseni, unohtamatta tietenkään vaatekaapin kautta avautuvaa Narniaa :3
Jos olisin mukana mangassa...
-olisin urospuolinen, mieluiten puhdasrotuinen ja hieman jo elämää nähnyt koira. Ei nyt mikään parikymppinen eikä toisaalta ihan pentukaan vaan siinä välimaastossa.
- kaikennäköiset arvet ja naarmut ovat mielestäni miehekkäitä ja "siistin" näköisiä, joten olisihan se kiva jos naamassa olisi jotain ruhjeita taisteluista, kuten Kyoushiroulla.
- rotu jos pitäisi valita olisi varmasti saksanpaimenkoira tai kai-koira! Kahdesta lempparistani jompikumpi siis. Akitakin olisi ihan jees, mutta sen rodun edustajana tuntuisi varmasti olevan melkolailla edellytyksiä ja paineita...
- sota olkoot käynnissä, pelokkaat siirtyköön vahvemman puolelle suoraan, mutta itse olisin mieluusti sellainen joka hieman kyseenalaistaa itseään voimakkaampia ja valtaa tavoittelevia.
- Heitetään esimerkkinä Kyoun ja Weedin ensitapaaminen, jossa Ouun joukkojen nuori komentaja joutui toiselle tekemään ensin selväksi oman vahvuutensa ja tekemään vaikutuksen, ennenkuin sai viisikymmenpäisen lauman komentajan seuraamaan itseään. En nyt välttämättä olisi mikään ärripurri joka on kokoajan päälle hyökkäämässä ja uhoamassa, mutta ihan pelkällä kauniilla puheella en lähtisi tuntematonta koiraa palvelemaan. Tulee mieleen myös tilanne, jossa John otti Rikin kanssa yhteen ja hävisi.
- voisin olla pienen lauman jos en johtaja, niin ainakin hyvässä asemassa oleva, kaikkien kanssa toimeentuleva ja suhteellisen rauhallinen uros, joka ei turhia hötkyile tai esitä olevinaan mitään.
- mikäli Ouun ylipäälliköltä tulisi avunpyyntö kaikille koirille armeijan kasaamiseksi vihollista varten, meikäläiselle olisi tärkeää ennenkaikkea tavata Ouun johtaja, ennenkuin olen valmis antamaan taistelijoitteni henget toisen tassuihin.
- kokisinko sankarikuoleman vai yksinäisen lähdön kaikessa hiljaisuudessa? Mielummin ensimmäinen vaihtoehto, mutta silloin tulisi olla jo ehtinyt tapaamaan nartun ja saamaan aikaiseksi perhettä, ettei suku ehdi katketa.
Sen pituinen se ^^
Winston Graham,
555 sivua
alkuteos ilmestyi 1945
Suom. 2016 Gummerus
Kuvittelen itseni jälleen juoksemaan Cornwallin tuulenpieksemiä niittyjä pitkin, kun avaan yhdenkin aukeaman tästä kirjasta...
Olin erinomaisen yllättynyt miten mukavasti etenevää ja helposti luettavaa tekstiä tämä viisisataa sivua sisältävä jätti piti kansiensa välissä. Ajattelin, että tämä olisi hieman Austen - Brönte- tyylistä tekstiä, eikä oikeastaan ollakaan kovin kaukana siitä. Kirjoitus on mukavasti etenevää, ja juonikuviot vievät mukanaan niin tehokkaasti että halajaa lisää ja äkkiä.
Onneksi 12 kirjoitettuna sarjaan, ja kaikki toivon mukaan suomennetaan!
1700 - luvun Englanti kokee kovia; Yhdysvallat on irtautumassa brittiläisestä imperiumista ja vuosien mittainen sota koettelee kaikkia osapuolia. Ranska ja Yhdysvallat saavat lopulta britit antautumaan, ja rauhanneuvottelut Pariisissa vuonna 1783 tuovat viimein päätöksen sotimiselle.
Tapahtumat sijoittuvat Kaivostyöt ja kalastaminen tahdittavat paikallisten arkea, unohtamatta tietenkään vilkkaita markkinoita joilla kuulumisia kerrotaan, sekä tavarat ja raha vaihtavat omistajaansa. Köyhyys koettelee monia perheitä, mutta monia myös nopeasti vaurastuneita äkkirikkaita löytyy.
Ross Poldark on, kuten takakannen teksti hyvin tiivistää, suuri antiromanttinen sankari ja Cornwallista tosiaan nopeasti mieleen tulvii kovien tuulten pieksemät ruohotasanteet sekä raivoisasti kallioihin iskeytyvät aallot.
26-vuotias Ross on tarpeeksi sotaa kokeneena miehenä palaamassa kotiseudulleen pieneen satamakaupunkiin Truroon. Vanha heila, jonka kanssa ehdittiin kihlautua ennen sotaan lähtöä, on ehtinyt sillä välin lupautua jo toiselle miehelle, nimittäin Rossin Francis-serkulle. Sen lisäksi myös isä on ehtinyt kuolla, ja sukutila on täysin rappiolla ja laiminlyötynä patalaiskojen palvelijoiden käsissä. Ross tuntee itsensä muuttuneessa maailmassa ulkopuoliseksi, mutta sankarimme käärii hihat ja rupeaa hommiin.
Entinen rakastettu Elizabeth on tarpeeksi lähellä muistuttamassa kipeästi elämästä, jonka Ross olisi hänen kanssaan aloittanut. Riidat oman suvun kanssa ja talonpoikien kanssa syntyvät toveruussuhteet luokkaeroista huolimatta tuovat särmää tähän tarinaan; mies on maineikas ja hyvästä suvusta mutta pitää työläisten ja köyhien puolia. Oman aikansa Robin Hood siis melkeinpä.
Kaikkein mullistavin asia Rossin elämässä tulee aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta; 13 -vuotias tyttö päätyy katutappeluista pelastettuna Rossin palvelijaksi. Nuori Demelza (erikoisen hieno ja niin runollinen nimi, muuten!) suhtautuu vähitelleen entistä kiintyneemmin isäntäänsä, kunnes vuosia myöhemmin kukkaan puhjennut nuori nainen viettelee isäntänsä vuoteeseen. Luokkien välinen raja on siis tässä vaiheessa viimeistään ylitetty peruuttamattomasti.
Vuodet vierivät kirjassa, ja Rossin suhde Demelzaan etenee heidän ensimmäiseen lapseensa saakka...
Tätä räiskyvää suhdetta mielenkinnolla seuraten seuraavaa osaa kohti, joka on Demelzan laulu.
Tässä vielä ote joka perehdyttää lukijan nopeasti Rossin silmin vanhaan kotipitäjään monen vuoden poissaolon jälkeen:
Rossin noustessa vaunuista oli alkanut sataa ohutta tihkusadetta. Sen perässä nousi tuuli, joka oli puuskittainen ja oikullinen täällä kukkuloiden onkaloissa.
Hän katseli ympärille ja nuuhkaisi. Kaikki oli niin tuttua; oli aivan kuin hän olisi jo palannut omaan kotiinsa. Tämä kapea kivinen katu, jolla virtasi soliseva puronen, lähekkäin rakennetut, paikoillaan kyhjöttävät talot kaari-ikkunoineen ja pitsiverhoineen; monien verhojen keskeltä näkyi kasvoja, jotka seurasivat vaunujen saapumista.
Truro oli ennen vanhaan ollut hänen ja hänen perheensä "elämän" keskus. Satamakaupunki, rahanlyöntipaikka, tärkeä ostoskeskus ja muodikas kohtaamispaikka. Merkillinen kaupunki. Hän tunsi sen selvästi nyt palattuaan. Salaperäinen, tärkeä pieni kaupunki, joka kyhjötti kukkuloiden ja risteilevien jokien keskellä. Sitä ympyröi juokseva vesi miltei joka puolelta ja sen yhdistivät muuhun maailmaan kahluupaikat, sillat ja astinkivet. Vesihuuruja ja muita taudintaiheuttajia leijui ilmassa aina.
Genban voittaneet Ouun soturit saavat vastaansa Kamakirin johtaman joukko - osaston. Hougen puolestaan jakaa julmaa oikeutta veljensä rinnalla taistelleille ja hävinneille...
Todella karmiva tuo aukeaman kuva, jossa vuosien takaa Hougen ja Genba järsivät entisen kasvattajansa raatoa. Melkein voisikin sanoa, että paha sai palkkansa.
Mitäs jätti koiransa kitumaan vanhaan vajaan nälkäkuolemaan saakka, olisi edes lopettanut eläimensä mielummin kuin näännyttänyt niitä. Tämä taustakertomus antaa paljon selitystä Hougenin ja Genban voimakkaalle ihmisvihalle, vaikkei tietenkään huono omistaja anna oikeutetta sille että "kaikille ihmisille täytyy nyt kostaa ja tappaa ne".
Hougenia kävi kyllä hieman sääliksikin, kun se ulvoi suruansa tapettuaan veljensä omin käsin. Hougenilla on ollut vain pikkuveljensä, mutta nyt se on aivan yksin ja se luo hieman surumielisyyttä tähän hahmoon, vaikka en olekaan koskaan siitä varsinaisesti tykännyt. Tässä nähtiin luultavasti ainoa hetki, jolloin ryrannimainen koirapahis vuodattaa jonkun toisen puolesta kyyneliä.
Pahiksena se on kuitenkin paremmasta päästä kuitenkin kuin Sniper ja japaninmakakien johtaja Shogun. Sniper on sellainen luihu, raukkamainen eikä yhtään "karismaattinen pahis", ja tuo makakien jumalmaisena johtajana, kirveen kanssa heiluva Shogun taas on jotenkin niin epätodellinen hahmo koomisen ulkonäkönsä kanssa...
Ainoa pahis joka on itselläni asteikossa Hougenia ylempänä, oli Kaibutsu eli hirviö aivan Weed-sarjan alussa. Itselläni nousivat symppis-pisteet sitä kohtaan lähinnä sen järkyttävän historian takia.
Minua on paljon vaivannut jälkikäteen se, hautasiko Hougen veljensä loppujen lopuksi - ja minne? Olisi aikas kylmivää asua vuorilinnassa ja joutua katselemaan päivittäin oman veljen ruumista.
- Ja ja nyt se kansityyli sitten muuttuikin! Ihanaa, että saatiin näitä valokuvamaisemia kuten alkuperäisissä japanilaisjulkaisuissakin. Samoja eivät ole kuvat, mutta hienoja silti. Loistavaa!
Hougen ja Weed kohtaavat kaksintaistelussa ja Gin estää Weedin tovereita ryntäämästä alakynnessä olevan poikansa avuksi. Pääseekö Hougen jälleen pakenemaan?
Tätä on odotettu. Nyt nimittäin selviää, onko Weed ylittänyt voimissaan isänsä ja onnistuuko paljon itseään suuremman Hougenin lyöminen.
Taistelu kestää koko pokkarin läpi, ja jatkuu vielä seuraavassakin osassa. Tottakai kun tätä tilaisuutta ennen on tarina tehty melko paljon, ei voida olettaa taistelun olevan pikaisesti ohi tai että Hougenin saisi luopumaan pahuudesta pelkillä puheilla.
Näyttää aluksi säälittävältä yksipuoliselta taistelulta, kun suurikokoinen Hougen retuuttaa pienen lelukoiran kokoista Weediä maahan iskien.
Weed ei ole hyökkäämässä alussa suin päin Hougenin kimppuun vaan miettii tuulensuuntaa, edullisinta paikkaa taistelussa. Kuten Akame toteaakin; Weed taitaa olla viisaampi kuin muut kuvittelevat. Akame myös muita nuorikkoja fiksumpana ymmärtää pian, että Gin koettelee Weediä tällä tavalla jotta voisi tehdä viimein tästä seuraajansa ylipäällikkönä. Eipä sitä kyllä kovin moni muu tuossa tilanteessa tunnu keksivän.
Verissäpäin huojuva, voimakkaasti mylvivä Hougen on kieltämättä pelottavan näköinen ilmestys. Tämä alkaa mennä yliluonnollisuuksiin; Hougenista oli tullut paholainen, jonka edessä kuolemakin nöyrtyi. Onko Hougen enää koira vai joku jumalhahmo?
Oli upeaa nähdä edesmenneitä Ouun sotureita ilmestyvän Weedin rinnalle; John, Smith, Akatora, Benizakura ja Riki...Ihan nousi kylmät väreet Hougenin lisäksi myös lukijalla, kun Weed lähestyy Hougenia haamuarmeijan kanssa...
Kaksinkertainen battougaisku päähän on loppujen lopuksi se, millä Weed saa Hougenin maahan.
