Jos voi sanoa niin erittäin väkevä osa. Toubeen viimeinen taistelu ensin lukuisia rivisotilaita vastaan ja sen jälkeen vielä Kamakiriä on alusta saakka selkeä itsemurha, mutta onhan sitä huonompiakin tapoja kuolla kuin ystävien aatteen puolesta. Toubee kyllä taisteli ihan viimeiseen asti niittäen rivisotilaita. Jotenkin tuo sen samalla tapahtuva kuolleitten laskeminen saa tilanteen näyttämään siltä, kuin olo olisi aivan rauhallinen ja vakaa, eikä lähestyvä oma noutaja hirvittäisi ollenkaan. Kamakirilläkin nousevat hikikarpalot otsalle, kun sen sotilaita kaatuu yksi toisensa jälkeen ja hirviö vain ei kuole.
Toubeen kuolema sai kyllä itsekin herkistymään. Tuo sen viimeinen toive saada kuolla seisaalteen, katse kohti Ouun paratiisia kertoo myös siitä rippeestä ylpeyttä, jota Toubeella oli alusta alkaen tarinassa.
Nähtyään Ouun sotilaiden vilpittömyyden ja toisista välittämisen sekä oman itsensä riskeeraamisen toverien puolesta sai kuitenkin sen ylvään mielen muuttumaan. Vahvempana hän pystyy suojelemaan heikompia, eikä pelkästään oman ylpeytensä takia tarvitse heittäytyä kuolemaan. Toubee ei ollut alkujankaan lempparihahmojani, mutta tuo sen kehitys kuitenkin oli hienoa seurata ja ilman sen uhrauksia olisivat Kyoushirou ja Takeshi taatusti kuolleita kumpikin. Pitäähän sitä nyt olla vielä hippunen omaa arvokkuutta kuollessaan tärkeän tehtävän puolesta.
Myös Kyoushiroun kyynelehtiminen Toubeen kuolemaa seuratessa panee toivomaan, että tuo nuori kiivasluonteinen koirakin ymmärtäisi viimein toimia edes hiukan harkitummin. Sen käytöshän on tähän asti ollut hyvin äkkipikaista ja omien voimiensa yliarvioimista. Jos sotaan olisi lähdetty yksistään sen johtamana, olisi varmasti tyyli ollut tuollainen "suora hyökkäys ilman suunnitelmaa"-tyylinen. Mutta jos sekin tuosta nyt aikuistuisi Toubeen kuoleman vaikutuksesta, niin hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti